Maastoon hylätään käsittämätön määrä tavaraa – kodinkoneita, autoja, huonekaluja. Sinne vaan, pöpelikköön, eihän ne siellä ketään haittaa.
Retkeillessäni Oulun seudulla olen törmännyt lukemattomiin sohvakalustoihin, joista monet olisivat olleet vielä kunnostettavissa, mutta kun ne muutaman viikon tai kuukauden ovat sään armoilla, ei niistä enää ole kenellekään mitään iloa. Ei tarvita kuin yksi sade, niin pehmusteet ovat niin läpimärät, että niistä tihkuva kosteus pilaa verhoilun ja puuosatkin, vaikka ne ehkä olisivat alussa olleet vielä ehjät tai edes korjauskelpoiset.
Joskus – valitettavan harvoin – käy kuitenkin toisin.
Minä löydän loppuvuodesta 2017 metsässä kulkiessani osittain lumeen hautautuneen pirtinpenkin. Alustavan tutkimisen perusteella arvioin, että penkki on vielä pelastettavissa.
Pari päivää löytämisen jälkeen käyn hakemassa penkin pois. Ainoat jäljet sen ympärillä ovat omiani, joten saatan olla varma, että kyse on hylätystä omaisuudesta. Penkin tähän jättäminen on paitsi yleisesti paheksuttava teko, myös ympäristörikkomus. Ympäristönsuojelulain 5§ tulkintana totean, että tässä on tapahtunut ympäristön pilaantumista: ”Tässä laissa tarkoitetaan: … ympäristön pilaantumisella sellaista päästöä, jonka seurauksena aiheutuu joko yksin tai yhdessä muiden päästöjen kanssa … ympäristön yleisen viihtyisyyden tai erityisten kulttuuriarvojen vähentymistä”.
Varsinaisesta ympäristörikoksesta tässä ei kannata puhua. Kuitenkin kyse on sellaisesta vähäisemmästä lakia rikkovasta teosta, jota voidaan kutsua ympäristörikkomukseksi. Periaatteessa silloin, kun kansalainen havaitsee lakia rikotun, hänen tulisi ilmoittaa asiasta viranomaisille. Terveen järjen käyttö on tässäkin asiassa sallittua. Itse näen, että jos voin helposti itse korjata vahingon, voin sen tehdä, eikä minun tarvitse siitä minnekään ilmoittaa. Viranomaisilla on oikeitakin töitä – säästettäköön heidän aikansa niihin.
Minä siis haen sen penkin pois metsästä ja vien verstaalle.
Ensimmäinen homma on sulattaa penkkiin tarttunut lumi ja jää pois. Sen jälkeen penkki saa rauhassa kuivua niin pitkään, että siinä ei aistinvaraisesti tutkien tunnu pintakosteutta. Kuivumisen aikana penkin vauriot tulevat hyvin näkyviin – puun turvotuksen laskiessa liimauksistaan irronneet liitokset rupeavat irvistämään ja kohdat, jotka ovat ruvenneet lahoamaan, alkavat nekin hyvin erottua terveestä puusta. Sitä tervettä puuta tässä onneksi onkin lähes joka paikassa.
Tarkemmassa tutkimuksessa osoittautuu, että alustava arvioni penkin kunnosta on osunut kohdalleen: tämä on pelastettavissa. Korjattavaa ei ole kuin molemmissa jaloissa, joista on lohjennut palasia, ja istuinosassa, joka on parista kohdasta haljennut. Korjaan penkistä vain ne kohdat, jotka ovat oikeasti rikki – käytön aiheuttamia kolhuja ja muita jälkiä en lähde hävittämään. Ne kun ovat olennainen osa juuri tätä huonekalua ja sen historiaa.
Korjauksen jälkeen penkki saa uuden maalipinnan. Koska tässä projektissa ei ole kyse varsinaisesta entisöinnistä, en maalaa penkkiä samalla värillä, joka siinä on alun perin ollut (punainen), enkä myöskään millään muulla penkistä löytyneellä värillä (kolme ruskean sävyä ja yksi turkoosi). Päädyn ”vanhan huonekalun vihreään” eli väriin, joka mielestäni soveltuu erinomaisesti tällaiseen perinteisen malliseen, vanhaan huonekaluun.
Olen tyytyväinen lopputulokseen. Ja erityisen tyytyväinen olen siihen, että onnistuin pelastamaan tämän, jo kertaalleen kadotukseen tuomitun huonekalun vielä jatkamaan elämäänsä.
Jos sinulla on huonekalu, jota et enää tarvitse, ja jota et saa myydyksi, niin:
- Anna se jollekulle, joka sitä voi tarvita,
- Vie se kierrätyskeskukseen,
- Tarjoa sitä minulle kunnostettavaksi, tai
- Toimita se asianmukaisesti jätekeskukseen.
Älä heitä sitä luontoon!